S/y Renatan lokikirjat toukokuu 1999

________________________________________________________________________

1.5. - 15.5.              Matkantekoa Intian Valtamerellä
16.5. - 22.5.            Viisi viikkoa veneessä
23.5. - 31.5.            Seychellit   
_______________________________________________________________________

Lauantai 1.5. - Lauantai 15.5. 

Matkantekoa Intian Valtamerellä                                           
 Olemme nyt keskellä valtavaa merta kymmenennen eteläisen leveyspiirin ja kuudennenkymmennen viidennen pituuspiirin kohdalla. Olemme purjehtineet kuukauden ja vielä on viikko jäljellä Seychelleille. Matkaa on kertynyt neljä ja puolituhatta kilometriä.

Sateliittipuhelimen kuuluvuusalueeseen tuli katve, emmekä voineet antaa raporttia Radio Novaan. Vanhemmat ja sukulaiset tietysti huolestuivat ja olivat kuulemmat soittaneet toisilleen, telelle ja jopa Dunkkerillekin, joka oli lohdutellut, että kyllä ne pojat sieltä tulevat.

Oikeassa hän onkin, aikaa se vaan vie, kun teemme 3000 km sakkokierrosta etelään. Pohjoisen pallonpuoliskon monsuuni ehti jo kääntyä vastaiseksi ja niinpä tulimme etelään päiväntasaajan yli. Päiväntasajan molemmin puolin on tuuleton vyöhyke, jonka leveys vaihtelee vuosittain ja vuodenajan mukaan. Eipä ihme, että entisajan merimiehet ajattelivat sitä kauhulla, sillä tuuletomuuden lisäksi alueelle ovat tyypillisiä sade ja ukkoskuurot.

Viikon verran tuuli heikosti tai ei ollenkaan. Koneella ei uskaltanut ajaa koko aikaa, piti säästää dieseliä. Tavallisilla purjeilla ei päässyt mihinkään vaan ne hakkasivat puolelta toiselle aaltojen keikutellessa venettä. Joinain päivinä sentään genaakkerilla etenimme jonnekin ja lupasin itselleni, etten enään koskaan pidä kyseistä purjetta turhana hankintana.

Ahdistavaa on, kun ei tuule ja on juuttunut keskelle merta alukseen, joka on yhtä pieni kuin yksiö, lähimmän asutuksen ollessa tuhansien kilometrien päässä. Ehkä tunnetta voisi verrata alkavaan klaustrofobiaan; koskaan ei voi tietää miten kauan tyyntä kestää ja pitää vain avuttomana odottaa, pois ei voi juosta, eikä kesken jättää.

Yhdeksänneltä eteläiseltä leveyspiiriltä sitten löysimme vihdoinkin pasaati tuulet kohti Afrikkaa. Chagosin saariston jätimme väliin, koska se oli sen verran lähellä päiväntasaajaa, että pelkäsimme tuulten taas hiipuvan. Siellä on englantilaisten armeijan tukikohta, jonne ei saa pysähtyä. Veneilijöitä lukuunottamatta muuta asutusta ei ole. Dieseliä ja ruokaa ei saa, mutta vettä kuulemma löytyy autiosaarilta. Paikka on varmasti kaunis, mutta sen verran lähellä päiväntasaajaa, että tuulet voivat taas heiketä.


Neljä viikkoa on pitkä aika purjeveneessä. Päivät ovat samanlaisia. Esimerkkinä tapahtumarikkaasta päivästä mainittakoon, kun Antti sai kalan ja näki laivan. Sen jälkeen olemme havainneet vielä kaksi muuta alusta, mutta kalaa ei ole tullut. Siima tai köysi on vedessä kyllä lionnut ja Antti on erilaisia mustekalan jäljitelmiä syötiksi väsännyt. Yleensä vain kala vie vieheen ja odottavan kalamiehen käteen jää katkennut peruke. Yhtenä yönä saimme kannellekin jotain, nimittäin 30 senttisen tulipunaisen kalmarin. Hetken sen lonkeroita porukalla ihmettelimme, sitten kaveri muutui vitivalkoiseksi ja palautimme limaisen ötökän mereen. Kai siitä olisi voinut kalmarirenkaita laittaa pannulle. Nyt kun on taas kolme viikkoa syönyt tölkkiruokaa voisi vaihteeksi maistaa muutakin.

Vene on kestänyt hyvin, mitä nyt kerran isopurje repesi pahasti huipustaan. Antti ompeli sen kasaan, ja saimme purjeen mastoon jo ennen pimeän tuloa. Volvoa on pitänyt aika ajoin huoltaa. Alkumatkasta se kulutti kohtuuttomasti öljyä, sillä menolla emme olisi voineet ajaa koneella kuin neljä päivää. Onneksi Reko löysi vian, ja huokasimme helpotuksesta.

Reko vaihtoi pienemmän rattaan akseligeneraattoriin. Siitä huolimatta hiljaisella vauhdilla se ei lataa akkuja. Niinpä niiden jännitteet pääsevät liian alas. Yksi, jo ennestään reistaillut, akku simahti, ja Antti antoi sille shokkihoitoa. Aurinkokennot lataavat akkuja hyvin, mutta jos voltit tippuvat liian alhaisiksi, ajamme koneella.

Minulle iski taas tuo ihmeellinen bakteeri ja tulehdutti polveni ja kyynerpääni todella pahasti. Penisiniileillä siitä selvittiin, mutta kohta olin taas kipeä. Nyt syön toista penisiliinikuuria ja pelkään että sen jälkeen taas muutaman päivän päästä puhkeaa uusi paise.Tuollainen näppylä nostaa korkean kuumeen sekä iho tulehtuu laajalta alueelta ja on niin kosketusherkkä, ettei voi kunnolla edes nukkua. Onneksi penisiliinejä riittää, mutta olisi pelottavaa ajatella, jos ne eivät tepsisikään ja tulehdus aiheuttaisi samanlaisen verenmyrkytyksen kuin minulla aikaisemmin oli. Seychelleillä kyllä ensimmäisenä menen sairaalaan ja haluan selvityttää mistä on kyse. Senkin vuoksi, että Antin ja Sannan piti tehdä kaikki vahtivuorot maatessani kipeänä keulahytissä.

Sanna on tutkiskellut tähtitaivasta ja yrittänyt samalla opettaa minuakin. Planeetta Mars näkyy nyt taivaalla kirkkaana ja väriltään keltaisena, kun loistossa sen kanssa kilpaileva Venus on paljon kelmeämpi. Silloin tällöin näkyy tähdenlentoja ja joskus taivaan poikki kiitää valopiste, jonka tunnistamme ufoksi.

Viikko vielä... Aallot ovat aika isoja, mutta pääasia, että edetään. Tänään olen jo kolmasti ollut valmiina kannella saippua kourassa, mutta sadekuuro väistikin ja on tyydyttävä merivesisuihkuun.Vahtivuorot ovat vakiintuneet ja jokainen tappaa aikaa miten parhaaksi näkee. Antti ja minä luemme, Sanna, varsinkin yöllä hereillä pysyäkseen, on pelannut korttia. Ilmeisesti useita tunteja, sillä nyt hän kulkee ranteet kääreissä. Antin diagnoosin mukaan se on jännetuppitulehdus. Olen kyllä kuullut kaikenlaisista urheiluvammoista kuten tenniskyy- närpäästä, mutta en ole ennen tavannut pasianssiranteesta kärsivää henkilöä.    
                                                                                                                        Reko

 Sunnuntai 16.5. - Lauantai 22.5. 

Viisi viikkoa veneessä                                           
Kolmekymmentä kolme päivää merellä. Luulisi nupin sekoavan.Tämän hullummaksi ei kuitenkaan vielä ole kuitenkaan tullut. Huhtikuun puolessa välissä Sumatralta lähtiessä uhosin, että kolme viikkoa merellä on mennyt jo kaksi kertaa ihan helposti, ja että kyllä menee tarvittaessa neljäkin. Kun huomenna lauantaina tulemme perille Seychelleille on lähdöstä kulunut kahta päivää vaille viisi viikkoa. Huh huh, kun sitä ajattelee. Pitkä aika.Yhdenlainen ainutlaatuinen elämänkokemus kuitenkin tämäkin merimatka. Varmaan aika harva tälläistä on kokenut ja tuskin tulee minullekaan toistumaan.

Ja täytyy kyllä vielä lisätä että toivottavasti. Usein tässä viikojen aikan on tullut mieleen aika armeijassa, sitä eli silloin sellaisessa omituisessa eristetyssä ympäristössä ja odotti lomalle pääsyä. Tai sitten ne vankilaelokuvat joissa ne jätkät selvittää sen kakkunsa punnertamalla ja tiilenpäitä laskemalla.

Ja rutiinilla tästä selviää. Täytyy olla tietty järjestys ja rytmi, ja sitten sitä pyöritetään päivästä toiseen. Ja aika kuluu. Viikon jälkeen jos alkaisi maihin pääsyä odotella, siinä sitä hulluksi tulisi. Mutta niinhän se vähän on kai sielläkin työelämässä, päivästä toiseen, vuodesta vuoteen aherretaan ja sitten kai joskus päästään jonnekuin perille. Mutta turha sitä perille pääsyä on ruveta odottamaan tai sen enempää edes miettimään, kunhan suunta on vaan suunnilleen oikea.

Meillä täällä kuitenkin GPS antaa suunnan, tuuli on mitä on ja perillepääsy riippuu sitten siitä, miten hienosti osaat purjeet asetella.

Mutta aikaa se ottaa. Hyvin ollaan jo totuttu toistemme naamoihin. Kahta päivää vaille viiteen viikkoon ei kuitenkaan olla ketään muita ihmisiä tavattu. Toisten jutut alkavat jo tulla tutuiksi. Uusia puheenaiheita löytyy vanhoja lehtiä uudestaan ja uudestaan selailemalla. Joskus sitä tajuaa kommentoivansa kokoajan BBC:n radiotoimittajan selostuksia. Onneksi puhelin alkoi viikko sitten toimia, ettei tarvitse radion kanssa jutella. Kummeli videota jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen. Sieltä löytyy joku repliikki melkein joka tilanteeseen.

Mutta totuuden nimessä on sanottava , vaikka että näitä pieniä iloja onkin, ei täällä merellä paljoa mitään tapahdu. Kirjoitan lokikirjaan päivittäin kaksi riviä edellisen vuorokauden tapahtumia ja välillä olen oikein tuskassa miettinyt, että mitä eilen oikein tapahtui. Päivät sekoavat toisiinsa, oliko se nyt eilen vai toissapäivänä, kun joku kala, taas kymmenen kerran, katkaisi koukun tai siiman. Sitten parina päivänä kaiken tuskailun jälkeen olen tajunnut, että eilen ei kyllä oikeasti tapahtunut yhtään mitään. Ei oikein edes kahden rivin vertaa.

Matkan aikana ei nyt oikeastaan mitään tapahtunutkaan. Tuuli on ollut tasaista tai sitä ei ole ollut. Välillä on satanut vettä, mutta edes puuskissa tuuli ei ole noussut paljon viittätoista metriä kovemmaksi. Purjeita olemme kuitenkin joutuneet kolme kertaa paikkailemaan. Kerran paukutimme oikein kunnolla metallitöitä, kun akseligeneraattorin kiinnikkeet olivat pettäneet, ja kolmen millin teräksestä täytyi tehdä uudet. Matkan aikana olemme nähneet neljä muuta alusta.

Jokaiselle päivälle täytyy koettaa keksiä joku homma: korjaa ankkurivinssin moottori, paikkaa vuotava jolla lasukuidulla, ruostuneen kaasupullon maalaus, akkujen ja lataussysteemin tarkastus tai pese pyykkiä. Sitten voi ainakin muistaa, että se oli se päivä, kun sai jonkun vähän rutiinista poikkeavan homman hoidettua.

Kalastus on ollut aivan vitsi. Indonesiasta ostetut kuokut syöpyvät yhdessä vuorokaudessa merivedessä ja katkeavat kalan iskiessä. Veneeseen olemme saaneet neljä kalaa, tai oikeastaan otusta, mutta kaksi niistä olivat niin omituisia, ettei niitä uskaltanut syödä: Iso kalmari, joka vaihteli kokoajan väriään ja joku torahampainen ankeriaan sukulainen. Yksi oli niin olemattoman alamittainen sintti isossa koukussa, että kävi sääliksi ja laskin sen menemään.Yhden alle kilon painoisen Boniton olemme laittaneet ruuaksi. Onneksi tuli taas reilusti purkkeja matkaan.

Mutta kai se elämä merillä aina on ollut samanlaista. Meri on sama kuin ennenkin, ja sitten olet siellä keskellä pienessä, tai vähän isommassa, mutta silti kuitenkin pienessä, paatissa matkalla jonnekin. Meillä on sähkövalo, autopilotti ja GPS, onneksi, mutta muuten merenkäynnin koettelemukset ovat kai suunnilleen samat kuin jo vuosisatoja sitten. Purjeilla mennään hiljakseen, nyt syödään purkkilihaa, silloin syötiin suolalihaa. Kalaa ne ei vissiin saaneet silloinkaan.

Parhaillaan me täällä Renatalla valmistaudumme maihinnousuunn Seychelleille. Eilen Sanna värjäsi ripsensä ja nyt se laittaa tuolla vessassa väriä päähän. Minä pesin aamulla pyykkiä, että olisi puhdas paita päälle huomiseksi. Reko valmistautuu ottamalla muuten vaan kauneusunia.

Sillä siinäkään merimiehen elämä ei ole muuttunut, että sitten kun pitkän matkan jälkeen taas viimein päästään maihin, on aika juhlia ja maissaolosta otetaan kaikki ilo irti.
                                                                                                                             Antti

 Sunnuntai 23.5. - Maanantai 31.5. 

Seychellit                                           
 Koskaan sitä ei vieraaseen paikkaan mennessään osaa kuvitella mitä tulee kohtaamaan. Seychelleistä emme tienneet juuri mitään, mutta vaikka etukäteen kuulisi tarinoita tai lukisi turisti- tai cruisingoppaita, aina tulee yllätyksiä. Lähestyessämme saaria huomasimme, ettei miellä ollutkaan karttaa pääsaarelle Mahelle, emmekä siis tieneet minne sinne olisi pitänyt mennä. Niinpä piipahdimme pariksi tunniksi La Diguen pienelle saarelle. Sieltä jäi mieleen kylän ainoaa tietä pitkin turisteja rahtaavat härkävankkuritaksit ja niitä kuljettavat rastatukkaiset nuoret miehet. Reko pyräytti vuokrapyörällä saarta ympäri ja kertoi nähneensä hienoja hiekkarantoja, sekä yhtä isoja maakilpikonnia kuin Galapagossaarilla. Antin kanssa katseltiin turistiputiikissa kuvia pääsaaresta ja maan pääkaupungista Victoriasta. Ai Victoria onkin ihan kunnon kaupunki kauppoineen ja toreineen. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä tapauksessa se huijasi meitä pahemman kerran.

Olimme vielä toiveikkaita ankkuroidessamme Victorian edustalle, vaikkemme mitään suurta valokeskittymää nähneetkään, vain pieniä tuikkuja vuoren kupeessa. Mutta hiljaista oli vaikka oli lauantai. Löysimme kyllä yhden discon, mutta se oli vähintäänkin epämääräinen ja soitti enimmäkseen regeetä.

Victoria on mielenkiintoinen sekoitus niitä paikkoja, joissa olemme olleet. Siisti katukuva ja rakennukset ovat kuin Ranskan Polynesiassa, asuintaloja ja teitä rakennettu rinteeseen kuin Karibialla. Ihmiset ovat afrikkalaisen näköisiä ja yleisesti hieman epäystävällisiä. Saarella puhutaan englantia ja ranskaa sekä kreolia, joka on edellisten kielten sekoitus. Mutta ei Victoria mikään suurkaupunki ole, pari tietä ristiin rastiin. Kaupat menevät kiinni viimeistään kuudelta ja seitsemän jälkeen on kuin aavekaupungissa, pimeää ja autiota. Lisäksi kaikki on armottoman kallista ja kaikesta rokotetaan, jopa tässä ankkurissa lillumisesta.

Mahen saaren korkein huippu upeine graniittikallioineen kohoaa noin kilometriin, luonto on rehevää ja kaunista. Valkoiset hiekkarannat ovat hienoja, mutta ei niillä oikein snorklauspaikkoja ole.Turisteille on hotelleja ja ravintoloita, mutta niistäkin monet ovat lähes tyhjillään. Pitäisi olla oma auto, bussit kulkevat vain päivisin. On tämä vähän takaperoinen paikka, ainakin sen perusteella, että telkkarissa on vain yksi kanava ja se näyttää enimmäkseen vanhoja amerikkalaisia sarjoja, kuten Falcon Crest. Erikoista on myös se, että pankista ei voi nostaa ulkomaan valuuttaa. Yhdellä dollarilla saa virallisen kurssin mukaan viisi rupiaa, mutta mustassa pörssissä jopa kymmenen. Seychellit on nykyään tasavalta, entinen diktaattori muutti tittelinsä presidentiksi.

Vähän ironista sekin, kun turisti toimistosta menee kyselemään mitä saaristosta kannattaa nähdä, meidät neuvotaan aina joko sille saarelle,jossa ensin kävimme tai sitten sen vieressä olevalle Praslinille. Siellä olisi ollut parhaimmat sukellus- ja snorklauspaikat, mutta kun ne kuvat Mahesta olivat niin hienoja.

Mukava yllätys oli tavata suomalaisia, jotka ovat täällä vuoden loppuun asti rakentamassa dieselvoimalaa. Mukavia heppuja, heidän kanssaan olemme silloin tällöin istuneet kaupungin ainoassa iltaisin auki olevassa ruokaravintolassa.

Reko ja Antti ovat laittaneet venettä kuntoon, vieneet purjeen korjaajalle, akut hoitoon huoltoasemalle ja kaasupullot täytettäväksi kaasutehtaalle. Minä olen vaan lykännyt siivoushommia kaikenlaisilla verukkeilla, niinkuin pyykinpesulla ja sähköpostien kirjoittamisella. Kiitoksia vaan kaikille postia lähettäneille, on mukava lukea kuulumisia Suomesta.

Tarkoitus on jatkaa matkaa ensi viikon alussa, kunhan Antti selviää köhäkuumeestaan ja saadaan vettä, dieseliä sekä veneen pohja rapsutettua sinne kiinnittyneistä kotiloista. Säätiedotuksen mukaan pitäisi olla kovat tuulet kohti Punaista merta ja Jemeniä.

Pitäkää meille nyt vähän peukkuja, Somailian rannikolla on kuulemma merirosvoja, jotka kaappailee veneitä. Meidän pikku Renata on kyllä niin epäuskottavan näköinen, mutta eihän sitä tiedä kuinka epätoivoisia ne rosvot ovat. Jemenin Aden on kuulemma ok, kunhan pysyttelee laivareiteillä ja luodinkantomatkan päässä rannikosta.
                                                                                                                  Sanna