S/y Renatan lokikirjat joulukuu 1998

________________________________________________________________________

3.12. -17.12.                       Gove, Australia
18.12. - 31.12.                    Matkalla Balille

________________________________________________________________________

Torstai 3.12. -Torstai 10.12. 

Sijainti                                                  

Gove, Australia

Havaintoja                                                  

Gove on ensimmäinen mahdollinen pysähdyspaikka Australiassa Torresinsalmen jalkeen. Odotimme kauhulla tulli- ja karanteeniviranomaisia ja pelkäsimme Papua-Uusi-Guineasta hankittujen jousien ja nuolien puolesta. Puusta, kaislasta tai eläimestä valmistettuja matkamuistoja ei saa maahan tuoda. Niissä saattaa olla tuholaiskuoriaisia, joita ei haluta tuhoamaan Australian luontoa. Kivet olisivat kuitenkin olleet ok, turhaan siis lahetin 10 kg kokoelmani Fidjilta suomeen.

Viranomaiset olivat kuitenkin rentoja ja enemmän huolissaan kadonneesta krokotiilinpyydyksestään. Heidän tehtävänään on myös poistaa näitä petoja turvallisuussyistä. Viime viikolla he olivat pyydystäneet nelimetrisen krokon aivan jahtiklubin vierestä. Ja nyt heiltä oli iso häkki hukassa. Jossain on todennaköisesti vihainen krokotiili häkissa kana hampaissaan.

Eläinkunnasta vielä mainittakoon, että uiminen ei ole suositeltavaa krokotiilien ja myrkyllisten meduusojen vuoksi. Puhveleita myös kehotettiin varomaan tiellä liikkuessa.

Govea ei olisi olemassa ilman bauksiitti kaivosta. Esiintymä löydettiin 60-luvun alussa ja Nabalco yhtiö vuokrasi aluee Yirkkala- heimolta ja perusti alumiinijalostamon. Sopimus on voimassa niin kauan kuin louhittavaa riittää, arviolta vielä 30 vuodeksi, sitten yhtiön tulee siistiä alue alkuperäiseen muotoonsa.

10 km päästä jalostamosta olevan Nhulunbuyn kaupungin 3500 vaaleaihoisesta asukaista suurin osa työskentelee jalostamossa. Paikan tekee mielenkiintoiseksi se, että lähin kaupunki on kymmenen tunnin ajomatkan päässä. Tähän aikaan vuodesta, eli sadekautena tiet ovat veden alla, ainoa tapa päästä naapurikaupunkeihin Darwiniin tai Carnsiin on lentää. Elintarvikkeet tuodaan laivalla Darwinista. Ihmiset ovat todella eristyksissä, kuvitelkaapa jos Helsingin lähin naapurikaupunki olisi Rovaniemi. Purjeveneelläkään ei saa pysähtyä kuin Govessa, alue kuuluu Australian alkuperaisväestolle, Aboriginaaleille.

Illalla kävimme Nhulunbuyssä, jossa enimmäkseen valkoihoiset viettivät perjantai-iltaa. Aboriginaalit ovat voimakaspiirteisiä ja hieman pelottavan naköisiä, niinpä en uskaltanut vastustella, kun he estottomasti pyysivat rahaa. Illan päätteeksi he pötköttelivat tien varressa kyytiä odottamassa. Jos sitä ei tule, he kuulemma menevät puskiin nukkumaan.

Tänään täällä on satanut rankasti, ja niin varmaan huomennakin. Mutta eihän merihenkilöt ole sokerista tehtyjä. Säätiedoitus ei luvannut hyvää, matalapaine saattaa kehittyä syklooniksi. Jatkamme matkaa kohti Darwinia niin pian kuin mahdollista. Siellä toivottavasti pääsemme vierailemaan krokotiilifarmilla ja kokeilemaan Bumerangia.                          
                                                                                                              Sanna

 Perjantai 11.12. -Torstai 17.12. 

Sijainti                                                  

Gove, Australia

Havaintoja                                                  

Thelma

Toinen viikko vielä vierähti, ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Syklooni Thelma riehui merellä. Thelma luokiteltiin ylimpään, eli viidenteen kategoriaan, jolloin tuulet ovat yli
285 km/h. Darwin sai sykloonin reunatuulet, jotka nekin ylsivät 100 km/h. Kaupungissa olivat kaikki kaupat, koulut ja virastot kiinni. Ihmisiä kehoitettiin pysyttelemään sisällä ja kuuntelemaan radioita. Jos Thelma olisi tullut lähemmäksi kaupunkia, olisi jokaisen täytynyt rientää lähimpää sykloonisuojaan tai vankkarakenteiseen taloon. Lentoliikennne oli pysähdyksessä tuulen ja rankkojen sateiden vuoksi. Satamassa oli kova aallokko ja televisioista näimme ainakin yhden laituriin kiinnitetyn purjeveneen uponneen. Onneksi ei menty Darwiniin, olisihan se tietysti ollut kokoemus, mutta ei siellä mitään mukavaa olisi ollut.

Govessa oli välillä mukavaa, välillä tylsää. Käytiin krokotiilifarmilla, Nabalco-yhtiön järjestämällä kiertoajelulla jalostamossa ja snorklaamassa rannalla Maxin kanssa. Iltaisin ei ollut oiken mitään tekemistä, Nhulunbuyn kylä oli kaukana, eikä sieltä pimeällä oikein saanut kyytiä takaisin jahtiklubille. Usein norkoiltiin klubilla tai katseltiin videoita.


VIERAILU KAIVOKSELLA JA JALOSTAMOLLA

Nabalco yhtiö järjestää joka perjantai kiertoajelun bauksiitti kaivoksille ja alumiinijalostamolle. Bussilla ajettiin punaisille hiekkamontuille, seurattiin 14 km pitkää hihnaa, jota pitkin maa-aines kuljetetaan jalostamoon, ja ihmeteltiin suuria siiloja sekä putkien määrää. Monia kemiallisia prosesseja vaaditaan ennenkuin punaisesta bauksiitista tulee valkoista alumiinijauhetta. (Itse asiassa bauksiiti jalostetaan ensin to alumina ja sitten alumiiniksi, en vain tiedä mitä alumina on suomeksi.)

Yhtiö oli tehnyt videon siitä miten yhtiö harrastaa rehabilitaatiota, kun kaivosalueelta on kaikki arvokas maa-aines otettu talteen, isutetaan samat kasvit uudelleen, tosin neljä metriä alemmaksi. Kävimme myös aboriginaalien taidetta myyvässä liikeessä. Taulut, soittimet ja punotut korit olivat hienoja, mutta ainakin purjehtijan budjetille aivan liian tyyriit. Harmi!

Otimme kuvia myös satamasta, jossa osaksi jalostettu tuote lastataan laivoihin ja rahdataan muualle. Laiturissa oli parhaillaan Kuwaitista tullut öljytankkeri, joka pumppasi öljyä valtaviin siiloihin.
Opas oli mukava ja kiertoajelu hyvin järjestetty. Saimme muistoksi julisteen, johon oli painettu aboriginaalien tekemä taideteos heidän ja yhtiön yhteistyöstä kasvien istutuksessa.


RETKI RANNALLE MAXIN KANSSA

Reko soitteli autonvuokrausfirmoihin ja kyseli hintoja. Kallita olivat, mutta hänen yllätyksekseen erään firman omistaja, Max, kutsui meidät kanssaan rannalle noin 50 km päähän Nhylynbuyistä. Lähdimme seuraavana aamuna varhain seitsemän aikaan. Vaikka matkaa ei ollut paljoa, loppumatkasta eteneminen oli hidasta. Ensin ajoimme ihan punaista hiekkatietä, joka mutkitteli puiden ja pensaiden välissä. Kun hiekan väri vaihtui valkoiseksi, laski Max nelivedon pyöristä ilmaa, niin että niihin tuli enemmän kosketuspinta-alaa. Sama idea kuin lumikengissä. Toimenpide on tarpeellinen, sillä valkoinen hiekka on niin hienojakoista, että se upottaa. Loputtoman matkan rannalle kiemurtelimme hitaasti ajouria seuraten. Välillä Max painoi vain kaasua ja antoi auton ohjaantua itsekseen urissa. Lähempänä rantaa puusto harveni ja jäljelle jäi pensaat ja ruohikko. Kun meri tuli näkyviin, ajoimme vielä hetken matkaa hiekkarantaa pitkin.

Meduusojen tutkimista

Maxin tuttavat olivat jo rannassa. Tapasimme Cairsin yliopiston tutkijan, joka tällä hetkellä oli tekemässä havaintoja myrkyllisistä meduusoista. Luontokuvaaja, jolla oli avustaja mukana, oli tallenamassa tapahtumaa videolle. He kaikki kolme seisoivat vyötäröön asti vedessä märkäpuvut päällä. Meduusalla on myrkylliset poltinrihmat. Jos ne osuvat ihmistä rintakehän alueelle, on seurauksena hengityksen salpautuminen ja kuolema noin parissa minuutissa. Myrkyn osuminen muualle kehoon ei ole kuolettavaa, ja kovaan kirvelyyn auttaa etikka.

Kuvauksen aikana ei saanut puhua, mutta myöhemmin saimme selville, että tutkija yritti kiinnittää meduusaan pientä lähetintä. Meduusojen myrkyllisyyden ja niiden elinalueen vaarallisuuden (hait ja krokotiilit) vuoksi niistä tiedetään hyvin vähän. Selvittämättä esim. on mihin meduusat häviävät keväällä ja miksi palaavat taas syksyllä.

Aina ei ole tutkimustyökään ongelmatonta. Lähetin, vaikka pieni olikin, oli liian painava suurimmaksi osaksi vettä olevalle meduusalle ja eläin painui pohjaan. Lähetin irtosi ja sitten etsittiin parin senttimetrin piipparia hiekkapohjasta. Onneksi se lähetti edelleen signaalia ja hetken kahlailun ja snorklailun jälkeen arvokas palanen löydettiin.

Asetellesaan pyydystämiään meduusoja formaldehydiin myöhempiä tutkimuksia varten tutkija selitti meduusojen käyttävän poltinrihmojaan ruoanhankintaan. Saalis, yleensä pieni kala, lamaannutetaan myrkyllä ja ohjataan meduusan keskellä olevaan suuaukkoon. Meduusalla on neljä mahalaukkua, ja läpinäkyvä kun on, saattaa saaliskalan nähdä meduusan sisällä.

Iso barracuda

Vähän myöhemmin kävimme Maxin kanssa snorklaamassa isojen kivien lomassa. T-paita oli välttämätön varuste juuri meduusojen vuoksi. Näkyvyys oli huono ja hieman olin huolestunut, sillä vedessä kuulemma oli meduusojen lisäksi krokotiilejä ja haita. Haita taisin peläta vähiten. Rekolla oli harppuuna mukana, ja kun hän ampui ohi, hai varmaan kuuli nuolen kilahduksen pohjaan ja ui heti paikalla. Minun ensimmäinen reaktioni oli, että hei, tuttu kala!

Säikähdys tuli vasta sen jälkeen, hai oli kuitenkin parimetrinen ja melkein kosketusetäisyydellä (vedessä kaikki näyttää olevan lähempänä ja suurempaa kuin se todellisuudessa on). Krokotiileja emme vedenalla nähneet, vaikka Max kyllä kiusotteli kutsuvansa vanhan krokokaverinsa eurooppalaiselle aterialle.

En ole osannut aikasemmin pelätä barrakuudia, noita hauen näköisiä kaloja. Yleensä ne ovat olleet noin metrin mittaisia ja vain lilluneet vedessä. Ei näkemämme yksilökään mitään uhkaavaa tehnyt, mutta se oli pitempi kuin Max! Luin myöhemmin lehdestä, että barrakuudat saattavat hyökätä ihmisenkin kimppuun.

Max etsiskeli hummereita kiven koloista, ja Reko yritti osua kalaan sameassa vedessä. Hummereita ei näkyvyt, ja kalat olivat ujoja, joten herrat jäivät ilman saalista. Vedessä oli kuitenkin ollut jännittävää.

Aboriginileiri

Ajoimme Aboriginien talolle, jossa myös Maxin tuttavat sekä hänen poikansa kaverinsa kanssa oli pitämässä leiriä. Söimme lounasta ja katselimme kun Aboriginilapset hyppivät rantakiviltä veteen. Heitä ei tainnut huolettaa sen enempää krokotiilit kuin meduusatkaan. Perhe asutti paria rakennusta. Aboriginit eivät pitäneet kuvaamisesta, eivätkä muutenkaan olleet mitenkään ystävällisiä. Ero oli suuri verrattuna esim. Vanuatun mukaviin paikallisiin.

Paluumatkalla Max näytti käärmeen ja puhvelinjäljet hiekassa. Pari pientä kengurua loikki tien yli. Ne ilmestyivät niin arvaamatta, ettemme ehtineet niitä filmille saamaan. Tarjosimme Maxille illallisen klubilla ja kiittelimme kovasti päivän retkestä.


KROKOTIILIFARMILLA

Australiassa on kahdenlaisia krokotiilejä, suolaisen- ja makeanveden krokotiilejä. Makeanveden krokotiilit ovat tummia, eivätkä niin vaarallisia ihmiselle kuin vihertävät suolaisenveden krokotiilit. Farmilla kasvatetaan jälkimmäisiä pääasiassa niistä saatavan nahan vuoksi. Suolaisenveden krokotiilit ovat kärsivällisiä saalistajia, ne saattavat vaania uhriaan tuntikausia, ennen kuin hyökkäävät. Toisaalta ne ovat opportunisteja, eli nappaavat aina kun on tilaisuus. Pienet lajin edustajat syövät kaloja, sammakoita ja hyönteisiä. Suuremmat melkein mitä tahansa vedessä tai veden äärellä liikkuvaa, vesipuhveleitakin.

Poikaset  viestivät ynisemällä

Nuori mies Wayne esitteli meille ensin poikasia, jotka olivat alle vuoden ikäisinä noin 30-40 cm pitkiä. Niitä asusti viidestä kymmeneen metri kertaa metrin kokoisessa syvässä laatikossa. Päivisin niiden kannet pitetään auki. Luonnossa krokotiilit ovat territoriaalisia, mutta vaikka vankeudessa oppivat paremmin sietämään toisiaan, on kahakoita jatkuvasti. Saimme ottaa käteen pienen terävähampaisen otuksen, joka päästeli yninä-ääniä. Wayne kertoi, että sillä se viestittää emolleen, että sitä uhkaa jokin. Luonnossa krokotiiliemo suojelee pesäänsä, jonka se on rakentanut heinistä ja oksista rannalle. Jos emo ei pelkää oman turvallisuutensa vuoksi, se suojelee myös kuoriutuvia poikasia. Siitä huolimatta poikasten kuolleisuus on suuri. Niitä popsivat kalat, pitkäkaulaiset kilpikonnat ja isommat krokotiilit. 300:sta kuoriutuneesta vain kahdeksan selviää viisivuotiaaksi. Suolaisen veden krokotiilit saattavat kasvaa yli kuusimetrisiksi ja elää kuusikymmentä vuotta vanhoiksi.

Uroskrokotiili syöksyi lammesta

Wayne vei meidät aitaukselle, jossa kasvillisuuden keskellä oli pieni lampi. Sen vesi oli aivan tyyni, ja epäuskoisina katselimme kun Wayne ryskytteli airolla häkkiä. Waynellä oli kottikärryissä noin kymmenen kilon lihakimpaleita, joita oli tarkoitus syöttää urokselle. Taisi olla nälkäinen, viime ateriasta oli kulunut viikko.

Mistään ei olisi arvannut, että peilityynessä lammessa lymyili viisimetrinen peto. Wayne meni lähemmäs paukutellen airolla maata, ja epäusko vaihtui kunnoituksen sekaiseksi säikähdykseksi, kun yhtäkkiä iso otus syöksähti lammesta kita ammollaan. Wayne pakeni nopeasti portin toiselle puolelle, ja kroko jäi kivettyneenä odottelemaan ateriaa suu auki. (Myöhemmin luin, että krokotiili pitää suutaan auki myös jäähdytelläkseen aivojaan!)

Wayne heitti ison lihakimpaleen suoraan krokon suuhun. Sen hampaat pureutuivat syvälle, pari puraisua ja kroko nielaisi sen kokonaisena. Krokotiilien hampaat eivät ole suunniteltu pureskeluun, niillä tartutaan saaliiseen ja revitään se kappaleiksi.

Myös Reko heitti krokotiilille lihakimpaleen, mutta se meni liian pitkäksi ja läjähti krokoa päähän. Se teki vastaliikkeen, ja köntti lensi kaaressa toiselle puolelle häkkiä. Wayne kiipesi aidan yli ja haki palasen. Krokotiili ei olisi sitä syönyt myöhemminkään. Aika laiskoja otuksia vankeudessa, jos ei ruoka tipu suoraan suuhun, niin antaa olla!

Wayne vaarassa

Farmin toisella laidalla häkit olivat isompia ja lampi kauempana portista. Wayne kolisteli taas airolla häkkiä ja eteni syvemmälle aitaukseen. Reko meni videokameran kanssa perässä. Wayne oli maininnut tämän yksilön olevan aggressiivinen. Jännitimme petoa nousevaksi tyynestä lammesta. Vähän sama kuin puhaltaisi ilmapalloa, ja vaikka tietää sen kohta poksahtavan, säikähtää sitä kuitenkin. Värettäkään ei näkynyt ennenkuin vedenpinta päskähtäen rikkoontui, ja peto ampaisi vedestä!

Liekö Wayne halunnut meidän portin luona seisovien näkevän paremmin, sillä hän jatkoi maahan läpsyttelyä samalla perääntyen. Syöksyä osasi jo odottaa, mutta sen nopeus säikäytti. Krokotiili säntäsi Waynen perään suu auki, Wayne juoksi pakoon, samoin Reko. Krokotiili pääsi niin lähelle, että Waynen täytyi lyödä sitä airolla päähän päästäkseen pakoon. Airo halkesi, krokotiileillä on kova pää, mutta arat silmät. Onneksi matelija hämmentyi ja pysähtyi, sillä Wayne kompasteli puun juuriin. Pidimme porttia auki, Reko ja Wayne pelastautuivat aidan toiselle puolelle.

Wayne harmitteli hajonnutta airoaan ja heitti lihaköntin pedon odottavaan kitaan. Wayne tunnusti vasta myöhemmin, kun katselimme Rekon filmaamaa kohtausta, ettei tällaista ollut aikaisemmin tapahtunut, ja että kyllä hän säikähti, kun krokotiili tuli niin pitkälle hänen perässään. Oli se meillekin kokemus.


POHJAN MAALAUS JA LÄHTÖ GOVESTA

Kiinnitimme Renatan nousuveden aikaan lähelle rantaa, pohjaan pysytettyihin paaluihin. Veden laskiessa raaputiime vesilinjasta levää ja näkkiä. Kun pohja paljastui, vedimme siihen kiireellä kerroksen maalia. Onneksi sinä päivänä aurinko paistoi kuumasti, ja maali kuivui nopeasti.

Illalla, korkeanveden aikaan jännitimme pääsisimmekö irti ja jatkamaan matkaa (halusimme ehtiä Hole in the Walliin aamuksi). Aamulla korkeanveden aikaan vesi on korkeammalla kuin illalla. Se oli siinä ja siinä. Tunsimme kun pohjakosketus hävisi, mutta paljoa ei vettä kölin alla ollut, sillä pienet laineet saivat kölin tömahtelemään epämukavasti pohjaan. Antti tuijotti syvyysmittaria, vielä kymmenen senttiä. Emme uskaltaneet lähteä peruuttamaan, jos vaikka pohjassa olisi odottamaton töyssy, voisi potkuri vahingoittua.

Odotimme liian kauan, vesi alkoi laskea. Päätimme ottaa riskin ja Antti peruutti Rekon ja minun työntäessä vauhtia paaluista. Hyvin meni, pian ohitimme tehtaan valot ja suuntasimme merelle.       
                                                                                                                  Sanna

 Perjantai 18.12. -Keskiviikko 23.12. 

Sijainti                                                  

Arafuran meri

Havaintoja                                                  

HOLE IN THE WALL

Yön purjehduksen jälkeen vastassamme oli Wesselsien saaristo. Hole in the wall, eli reikä muurissa oli nimensä veroinen. Kun lähestyimme maata, mistään ei olisi arvannut, että seinämässä on aukko, josta pääsee läpi. Vasta aivan lähellä maastossa erottui halkeama, joka sitten syveni väyläksi. Hole in the Wall vain 50 metriä leveä, sen reunamat olivat harmaata ja punaista hiekkakiveä.

Paras aika mennä Hole in the Wallin läpi on korkean-tai matalanveden aikaan. Muulloin kapeikossa virtauksen nopeus voi olla jopa yhdeksän solmua. Vastavirtaan ei olisi mitään mahdollisuuksia, myötävirrassa mentäisiin minne virta vie. Vauhti olisi niin kova, ettei venettä voisi ohjata ollenkaan. Mukavahan sellainenkin vauhdinhurma olisi Renalla kokea (enimmillään Renata on mennyt seitsemää solmua), mutta mieluiten avomerellä, missä ei olisi tömäysvaaraa.

Vesi salmessa oli juuri käänynyt ja meillä oli pienoinen vastavirta. Koneella puskien pääsimme kuitenkin hyvin saariston toiselle puolelle.


TUSKAISTA MATKANTEKOA

Ote Antin raportista Radio Novaan 23. joulukuuta:

"Tuhannen kolmensadan mailin matkasta olemme nyt taittaneet noin viisisataa. Matkanteko on tähänasti ollut todella vaivalloista. Koko ajan tuuli on ollut vastaista tai sitä ei ole ollut olenkaan. Koneella olemme ajaneet paljon. Aina, jos tuuli on sen verran kääntynyt, että on päässyt purjeilla jonnekin länteen päin, olemme säästäneet polttoainetta. Luovimisesta ei kuitenkaan kannata puhua. Parempi halssi purjehditaan niin oikeaan suuntaan kuin mahdollista, ja jos tuuli muuttuu, sitten vaihdetaan halssia tai laitetaan taas kone käyntiin.

Koneen varassa ollaan ilmeisesti jatkossakin. Tämänpäivän sääfaxissa matalapineet lilluivat alhaalla australian mantereen yllä, pohjoispuolellamme Indonesiassa. Tässä välissä, kymmenen leveysasteen tienoilla, jossa matkaamme länteen, ilma ei näyttänyt liikkuvan mihinkään suuntaan. Tuulta ei siis ole tiedossa, mutta eipä ole sitten pelkoa hirmumyrskyistäkään.

Poltoainetta meillä on mukana niin paljon, että tarvittaessa voimme moottoroida vaikka koko loppumatkan baliin. Tankin kolmensadan litran lisäksi olemme lastanneet kannelle kymmenkunta kanisteria dieseliä. Yhteensä noin 660 litraa. Pitäisi riittää, kannella ei ainakaan enempää kanistereita mahdu.

Kalastus on tuonut matkantekoon vaihtelua. Vanhasta kumihansikkaasta syntyi oivallinen viehe ja päivittäin olemme syöneet tuoretta tonnikalaa.

Aikaa sitten jo oli selvää, että tämä joulu vietetään merellä, niinkuin viimevuonnakin, mutta vielä ennen lähtöa elättelimme pientä toivoa, että olisimme perillä Balissa juhlistamassa uutta vuotta. Normaalisti pääsisimmekin jäljellä olevan 800 mailin matkan viikossa ja ehtisimme perille uudenvuodenaatoksi, mutta näillä tuulilla olemme Balissa vasta joskus tammikuun puolella.

Tänään on keskiviikko joulu aatonaatto. Viime vuonna ollessamme jouluna keskellä atlantia olin ehdottomasti sitä mieltä että vietämme mahdollisimman perinteisen joulu. Nyt se tuntuu vähän kaukaa haetulta . Rekolla ja Sannalla on ilmeisesti vähän samanlaiset tunnelmat sillä toistaiseksi emme ole minkäänlaisia jouluvalmisteluja tehneet.

Me täältä Renatalta toivotamme kuitenkin rauhallista joulun aikaa kaikille sukulaisillemme, ystävillemme ja tietenkin kaikille teille Radio Novan kuuntelijoille. Te olette kaukana siellä ja me olemme täällä, mutta tänään oikeasti toivoisimme, että olisimme siellä."

Torstai 24.12. - Torstai 31.12. 

Sijainti                                                  

Sawu meri

Havaintoja                                                  

Joulu vierähti suuremmitta juhlallisuuksitta. Antti teki kaurapuuroa, ja katselimme videoita. Hyvän mielen toivat sukulaiset ja ystävät, jotka soittivat ja toivottivat hyvää joulua.

 Laitan tähän viimeisenä joulukuuta antamani Radio Novan rapotin, se niinkuin Antin edellinen kuvaa hyvin tunnelmiamme. Siinä on myös jonkinlainen vuosikatsaus.

" Hyvää päivää Radio Novan kuuntelijat, täällä Sanna Friman, S/y Renata, meri.

Meri on ikuista ja laulussa sanotaan, että kaikki muu on turhaa paitsi puhjehdus, mutta kyllä tämä lilluminen nyt saisi jo riittää. Meidän pitäisi olla jo perillä, mutta vastatuuleen vauhti on ollut hidasta. Uusi vuosi toivotetaan siis tervetulleeksi merellä, toivottavasti näkisimme jonkin kaupungin ilotulituksen.

Viime vuodenvaihdetta juhlittiin Karibialla, Bequen saarella. Katseltiin punainen hätäraketti-ilotulitus ja tanssittiin karibialasta musiikkia peräkanaa.

Bequelta purjehdimme etelään. Mystique oli rikkaiden turistisaari, jossa oli hienoja loma-asuntoja ja valkoisia hiekkarantoja.
Koyhällä Myreaulla oli mäenpäällä kirkko ja kivoja aaseja.
Union Islandilla pidettiin haita altaassa ja laiha fakiiri esiintyi lasinsirujen päällä.

Grenadalla taksikuski Ivan tutustutti meidät saaren elämään, luontoon ja kasveihin.

Tammikuussa Tobagolla tehtiin jännittäviä sukelluksia ruotsalaisten Göranin ja Callen kanssa. Saksalaisen Uwen ja kumppaneiden kanssa kävimme sademetsässä ja vesiputouksilla.

Helmikuu Trinidadissa oli työtä ja juhlaa, otettiin vene ylös pohjan maalausta varten ja hilluttiin karnevaaleissa soca musiikin tahdissa. Saksalainen Joachim liittyi miehistöömme.

Maaliskuun alussa suuntasimme länteen Venezuelan Marqaritan saarelle, jossa teimme pikaiset ruokaostokset. Kulttuurishokki oli kyllä aikamoinen, päivän purjehduksen jälkeen kaikki oli erilaista. Karibian mustat vaihtuivat latino-amerikkalaisiin, kieli englannista espanjaksi ja musiikki socasta latinoamerikkalaisiin tahteihin.

Chichirivichessä nähtiin Jaska ja hänen betoninen Kulkuri-veneensä. Jaskan neuvosta purjehdimme pohjoiseen Alankomaille kuuluvalle Bonairen saarelle, jossa vesi oli kirkasta ja näkyvyys hyvä sukellusten kannalta.

Viikon purjehdus Panamalle ja kiinnitimme Renatan Colonin laituriin. Kanava muodollisuudet järjestyivät yllätävän sujuvasti ja huhikuun puolessa välissä menimme läpi Panaman kanavasta. Joachimin lensi Martiniquelle. Kaikenkaikkiaan Panamassa vierähti yli kuukausi asiota hoidellessa ja rampatessa Panama Cityä sinne tänne. Balboan jahtiklubin ankkuri oli vihonviimeinen paikka, ja kaikki veneilijät halusivat pois niin pian kuin mahdollista.

11. toukokuuta vihdoin lähdimme Tyynenmeren ylityksen ensimmäiselle etapille Panamasta Galapagossaarille. Sitä kesti kaksi viikkoa. Sukellukset siellä olivat pettymyksiä, mutta eläimet sitäkin hauskempia. Hylkeet pötköttelivät rannalla ja Pepelle-kilpikonnalle syötimme kurkkua. Työn ja tuskan jälkeen saimme ostettua dieseliä sekä vettä ja valmistauduimme Tyynenmeren ylityksen loppuosalle.

22 päivän jälkeen olimme Ranskan Polynesiaan kuuluvilla Marquisas-saarilla. Levähdimme hetken ja ihastelimme saarien kauneutta sekä polynesialaista kulttuuria.
Tuomotuilla olimme Rangiroa-atollin vankina viisi mukavaa päivää, sukeltelimme ja ihmettelimme kummallisia teräviä kiviä.
Tahitille saavuimme heinäkuun alussa. Pääkaupunki Papeete kaunis, mutta kallis paikka. Kunnostimme venettä ja tutustuimme kaupunkiin.

Tehtyämme pikavisiitit Raiatealle ja Bora Boralle suuntasimme luoteeseen Cook Saariin kuuluvalle Suvarovin atollille. Se on syrjäisin maailmankolkka jossa olen ollut. Vain Tom perheineen asutti atollia. Tomin kanssa oli jännittävää harppuunoida kaloja haiden nenän edestä ja pyydystää kookosrapuja. Iltaisin istuimme rannalla nuotion äärellä nauttimassa päivän saaliita.

Syyskuu meni samoalla Satun, Tain ja Manun vieraana, tutustuen Tain sukulaisiin ja seuraten hetken samoalaista elämänmenoa.

En tiedä mitä teimme kaksi viikkoa Fidzillä, varmaan hoitelimme asioita pääkaupungissa Suvassa. Sielläkin taisin kokea jonkinlaista kulttuurishokkia, polynesialaisen kultturin vaihduttua melanesialaiseen. Siten vielä ne intialaiset, joita oli puolet Fijin väestöstä.

Lokakuun loppu meni Vanuatulla, joka oli mukava paikka. Sukelsimme pitkästä aikaa ja ajoimme saaren ympäri vuokra-autolla. Poikkesimme pienissä kylissä, joissa useimmissakaan ei ollut sähköjä, mutta talot olivat siistejä ja ihmiset ystävällisiä.

Papualla eli Papua-Uusi-Guinealla pysähdyimme pääkaupungissa Port Moresbyssä. Papua oli Panaman jälkeen ensimmäinen maa, tarkoitan siis ei vain pieni saari. Tapasimme mukavia highlandereita ja islandereita, eli vuoriston ja rannikon ihmisiä, sekä expatriotteja kuten Ernestin Tasmaniasta ja Tomaksen Ruotsista.

Turhaan olin Torresin salmea jännittänyt, tuulta ei ollut kun menimme sen läpi joulukuun alussa, niinpä se oli peace of cake eli pala kakkua. Kirpeät sitruunat tulivat sitten kun ryskyttelimme vastatuuleen kohti Darwinia. Sinne emme päässeet, vaan ainoa Australian kokemus oli syrjäinen Gove, eräänlainen maailmankolkka sekin.

Jokaisessa paikassa oli oma viehätyksensä, mutta mukavinta aikaa meillä taisi oli Tobagolla, Suvarovilla, Samoalla ja Papualla.

Tämän vuoden aikana olemme olleet merellä 113 päivää ja maissa 250 päivää. Niistä tulee yhteensä 363 päivää, en ymmärrä mihin on kaksi kadonnut. 113:sta merelläolo päivänä aikana olemme ajaneet koneella 27 päivää. Autopilotti on ohjannut melkein koko ajan. Vuoden aikana Bequelta olemme matkanneet 12 733 merimailia, joka on kilometreissä noin 23 174. Olemme purjehtineet läntisiltä pituuspiireiltä länteen päivärajan yli itäisille pituuspiireille, yhteensä 180 astetta eli olemme vuoden aikana kiertäneet puoli maapalloa!

Ja nyt sitten tämä Sawu meri. Maa ei ole kaukana, mutta Bali, ainoa paikka missä saamme Indonesiassa pysähtyä, on matkan päässä. Joka yö jossain välähtelee ukkonen ja vain kerran on osunut kohdalle. Tuuli nousi hetkellisesti 25 m/s ja luulin jo Renata kellahtavan. Vähän jännitystä turhauttavaan purjehdukseen. Tätä vauhtia, kuusi km/h, emme ole vielä ensi uutena vuotenakaan Suomessa...

Tänä iltana 31.12. juhlimme tulevaa vuotta 1999. Keskiyöllä Reko suunnitteli ampumavansa haulikolla ilmaan, Antti heittelevänsä palavia tulitikkuja, toivottavasti kuitenkin laidan yli. Minä sytytän kynttilän Enon muistolle.

Odottavin mielin toivotamme Onnellista Uutta Vuotta sukulaisillemme ja ystävillemme, sekä kuulioillemme, toivottavasti raporttimme on antanut teille mukavia ajatuksia. Kuulemiin ensi viikkoon

Täällä Sanna Friman, S/y Renata, meri."